Olin vaa niin häkeltyny, en löytäny sanoja,
vaik kuinka koitin kerää mun voimavaroja,
ne ois ollu niitä sanoja, jotka ois satuttanu sua, mua – meitä,
kirottuja lauseita, jotka muuttais meidän teitä.
Oon vieläki varma, et me ei selvitä kunnialla,
pelkään et menetän sut, se tunne on tän kuoren alla,
enkä osannu aavistaa, et sun tunteet tänne osottaa,
siks on ollu niin vaikee täst paniikist sun luo kurkottaa,
ja kertoo et haluun pitää meiät ystävinä,
ilman et sä aattelet et oon iso paha minä.
Onneks sä teit sen mun puolesta,
sanoit ettei mun kannata ottaa liikaa murheita,
ei mun tarvii sitä tulla kysyy, tottakai tullaan aina ystävinä pysyyn,
voidaan eri taval olla syypäit toistemme hymyyn.
Ps. Ei mul ny enää mitää paniikkii tän asian suhteen oo.
Kai.
Ehkä.
Kuolen.
Apua? Oon vaan niin hämmentyny just nyt.
Mut muista, mä tuun aina välittämään susta. Aina. ♥