Jos viiminen kuukausi pitäis tiivistää yhteen sanaan, se olis varmaan hämmentävä. Niiin paljon on tapahtunu. On hämmentävää, miten nopeesti voi menettää ihmisen joka on merkinny sulle puolta maailmaa…
Mä oon aina pelänny sitoutumista. Parisuhdetta. Mut mun kavereihin oon aina pystyny sitoutumaan täysillä. Tällä kertaa mä oon ilmeisesti mokannu tosi pahasti, mutten tunnevammasuudeltani ees tajua sitä. Miks se on niin paha suojella toista? Ja suojella itseään. Koska mä en ees muistanu erästä tapahtumaa, ennen ku se hakattiin vasten mun kasvoja. En halunnu muistaa, eikä mulla ollu tarvetta muistaa, koska sillä ei ollu vittuakaan väliä mulle. Jos tää tilanne ois toisinpäin oisin vaan todennu et ”no oisit sä voinu mulle kertoo.” Mut se saattaa johtuu siitä, et oon jokseenki outo näissä asioissa. En osaa suuttua jostain. Luulisin, että mulle ollaan vihaisia siitä, että en kertonut, eikä siitä että se tapahtui. En oo ihan varma, koska en oo ihan 100% varma että mistä mulle ollaan vihaisia. I told you so, oon huono tämmösessä. Mut viimeks ku mulla oli riitaa tän kaverin kanssa, se oli niin erilaista. Molemmat oli kiukkusia toisilleen typerästä syystä ja ei osattu pyytää toisiltamme anteeks. Mut tällä kertaa mä en aio pyytää anteeks. Mä en jaksa miettiä päätäni puhki et mitä mun pitäis tehdä ja sitte madella toisten edessä anteeksiantoa. Mulla ei oo mitään syytä olla vihainen tai katkera. Joten miks mun pitäis käyttäytyä jotenki erilaisesti? Oon niin tottunu menettämään ihmisiä, et tää ei ees satu. Luulin et tää sattuis. Mut asennoiduin jo viime kerralla siihen, että mä en saa ystävääni koskaan takasin. Mä varauduin siihen. Kai se varautuneisuus vaan jatku ja odotti uutta riitaa. Tai no niin, enhän mä nytkään riitele. Mua ehkä vihataan ikuisesti, eikä haluta koskaan nähdä. Mut kai mä silti saan olla minä? Ei mua haittaa höpöttää turhanpäiväsiä tai sanoo toiselle moi.
On myös hämmentävää, miten nopeesti jostain ihmisestä voi tulla sulle puoli maailmaa…..
Mä oon aina pelänny sitoutumista. Parisuhdetta. Eihän mulla nytkään oo virallisesti parisuhdetta. (Mikä on ehkä ihan hyväki asia.) Mut tää on lähimpänä ”toimivaa” suhdetta mitä mulla koskaan on ollut. Okei joo, mä oon ahdistunu. Mä oon panikoinu. Mä oon ollu oma typerä itseni. Enkä oo vieläkään onnistunu karkottamaan sitä toista ihmistä mun läheltäni. Ehkä tää aika, jona oon menettäny ystäväni oli helpompaa myös sen takia, että joku muu pehmitti laskua. Musta ei varmaan koskaan tuu sellanen ”Ollaan koko ajan kahdestaan eikä sekunttiakaan erossa yhyhyhyyyy.”-tyyppinen ihminen. Ehkä joistain mun ystävistä on tuntunu siltä, mut totuus on et tää alkuaika on menty aika lujaa. En oo ihan varma mitä mussa nähdään, koska en koe olevani mitenkään erityinen. En kaunis, hauska tai hyvä suutelemaan. En laiha, kiltti tai joku vaimoke, joka vaan tekee ruokaa ja pitää miehen tyytyväisenä. En osaa puhuu mun tunteista, kehua toisia ihmisiä tai olla panikoimatta. Mut jostain syystä, musta pidetään just sen takia, et mä en omista imuria, oon sitoutumiskammonen tai että mä sanon asioita suoraan. Mut mä oon löytäny itestäni uusia puolia. Kyllä mäkin osaan olla äklösöpö! … En oo ihan varma onks se hyvä vai huono asia. o.o Koska mun suojamuuri laskeutuu pikkuhiljaa ja menettämisen pelko senkus kasvaa. Ja ku mun suojamuuri laskeutuu ni mun sarkastisuuden määrä laskee samaa rataa. Ja mä tykkään mun sarkastisuudesta. Mun tyhmistä vitseistä. Mun suojautumiskeinoista. Hyi. Tajusin just taas miten vakavaa tää onkaan. Meen nurkkaan miettiin ja mököttämään taas.
Ei kai mulla muuta. Halusin vaan kertoo, et tällä hetkellä mulla on asiat hyvin. S sano, että kesti tää viikon tai vuoden, ni mun pitää ottaa kaikki ilo irti. Ja mä totisesti oon yrittäny parhaani 🙂 Tiiän, että muhun sattuu kun tää loppuu, mut mä luotan siihen, että ees joku syö mun kanssa kolme litraa suklaajäätelöä…vaik menetinki sen ainoan ihmisen joka niin on luvannu tehdä. Ja mä välitän siitä ihmisestä aina, niinku parhaista ystävistä välitetään. Ihan sama, vaik mua vihattais aina. Koska viha ja rakkaus kulkee käsi kädessä. Mä muistan aina reissut Heseen tai baariin, tai ku oltiin leffateatterissa kattomassa Juoppohullun päiväkirjaa, ku puhuttiin miehistä ja maailmasta ja haluttiin vaan repiä kaikilta päät. Ei sellasta voi unohtaa. Ne muistot ei satu. Ne vaan lämmittää mun mieltä. 🙂 Joten tavallaan mä oon pahoillani. Mä en oo pahoillani siitä, että mitä tapahtu. Mä oon pahoillani siitä, että sua sattui ja että tää taitaa olla loppu. Koska mä en itse tajunnut satuttavani sua. Oon pahoillani, että en tiiä miten kaikissa tilanteissa kuuluu toimia. Olisin voinu hoitaa jutun toisinki. Mut totuus on, että mä en osannu. Ja niin uskomattomalta ku se saattaaki kuullostaa, en rehellisesti sanottuna ees muistanu koko juttua.
– Noora
nyt soi: Apulanta – Yksinkertainen
fiilis: tyhjä