Viina oli joskus meilläki painolasti,
koton riideltii isän sammumiseen asti,
mä olin se joka käänsi toista poskee,
vaik oon antanu anteeks, muisto silti koskee.
Oli paineit, huolen aiheit,
niist kaikist synty pelkkii paheit,
oli syöpä ja ahdistus elämästä,
oli pelko siitä, et miten selvitään tästä.
Siks maistu viina ja mä osasin ymmärtää,
vaik moni muu pieni tyttö ois voinu olla ymmällää,
selvisin ite ja nyt aika kultaa muistot,
vaik välil muistoi mietties muistaa ne luistot,
ku maailma lähti luisumaan raiteilta,
ei apuu löytyny kavereilt tai nettisaiteilta.
Eikä viimiseks auttanu ees viina,
elämästä tuli isälle jatkuva piina,
sitä oli kamala todistaa, kamala katsella,
loppuu kohden elettiin vaan lainatulla ajalla
ja samal ku supersankari muuttuikin tuhkaksi,
pienen tytön sydän kääntyikin mustaksi.