Syksy. Tuntuu, että aina kun lehdet alkaa näyttämään kellastumisen merkkejä ja päivät alkaa pimenemään niin samalla elämänilo mystisesti ajautuu johonkin nurkkaan mököttämään. Pimeys tuo mukanaan pelkoa ja mua pelottaa nytkin. Joskus pahimpina aikoina mä en voinut ees nukkua ilman valoja. Mulla oli pakko olla vaatehuoneesta kajastava heikko valo mun seurana. En mä pelänny mörköjä sängyn alla, vaan niitä mun omia sisäisiä mörköjäni. Ne otti vallan ja ravisteli heti ku jäin yksin ja yritin saada unen päästä kiinni. Nyt mä en pelkää mun sisäisiä mörköjä. Kuukauden päivät oon eläny ilman turvattomuuden tunnetta, kiitos koiruuden. Mut nyt möröt on kammottavimpia ku koskaan. Ne möröt on mun ystäviä.
Eilisen ja tän päivän jälkeen mua ei todellakaan kiinnosta hymyillä nätisti ja olla kiltisti. Lankesin taas luottamaan ihmisiin. Oi miten suuri virhe se olikaan. Syyllistämällä ja ”ootpa sä ihan vitun hyvä ystävä.”-taktiikalla musta sai pienen luottamuksen hivenen irti. Uskoin ja toivoin, että tänään mun luottamusta ei osotettais ihan turhaks. Mut miten kävikään. ”100% varmuudella” ei taida olla paljoa painoa joidenki ihmisten sanoissa. Oho ku matkaan tuli mutkia ja muuta paskaa. Tästä lähtien mä en halua enää olla kenenkään viimeinen toivo. Pesen käteni kaikesta paskasta ja toivon parasta. Tällä hetkellä sana ”ystävyys” on varsinkin erään tietyn henkilön kohdalla pelkkää sanahelinää ja turhaa paskanjauhamista. Mä en oo tästä lähtien enää kenenkään pikapankki. Ja vaikka mua pelottaa että menetän ne ihmiset joista välitän, niin musta tuntuu jälleen, että musta välitetään vaan mun rahojen takia. Ehkä mun on parempi olla ilman sellasia ihmisiä… Sattuu, oon loukkaantunu ja tekee kipeetä. Mut miks kukaan ei tunnu ymmärtävän miltä musta tuntuu? Kunhan muilla on kaikki hyvin, se on tärkeintä.
Ja ihan ku syyskuu ei olis jo tarpeeks kamala. Isän kuolemasta tuli viime viikolla neljä vuotta täyteen. Neljä vuotta on pitkä aika parantua ja jatkaa elämässä eteenpäin. Ja oonhan mä jatkanutki. Tavallaan. En mä silti koskaan unohda sitä vanhan kotipuhelimen pirinää, ku aamulla seittemältä sairaalasta soitettiin ja kerrottiin et isä on kuollu. Ajattelikohan kukaan et ehkä mullaki on tässä kuussa ollu hätä ja paniikki? Tai että meidän perheelle tää on raskasta aikaa? Että äiti on työttömänä ja mä maksan suurinpiirtein yksin kolmen ihmisen elämää, vaik en asukkaa enää kotona? Että ehkä mullaki on nyt ahdistunu olo tai asiat huonosti? Ei. Ku vaan että Noora ja Nooran rahat. Kuka ny Nooran tunteista välittäis. Sehän on pärjänny niin hyvin tähänki asti. No, voin kertoa et tällä hetkellä Noora ei pärjää. Noora vois vaikka hakata päätänsä seinään ja itkeä (jos Noora osaisi itkeä) itsensä uneen. Mutta Noora kiltisti yövuoroilee. Saanpahan tästä sitte lisää rahaa muille kinuttavaks.
– yksi kiukustunut pikapankki, Noora
nyt soi: Five finger death punch – Dying breed
fiilis: tekstin perusteella saattaa arvata, et ei mikään kovinkaan hyvä.
isä, ketutus, menetys, pelko, ystävät